Mistä se johtuu että öisin iskee aina ahistus? Tai ainakin miule iskee, tai ainakin nyt viime aikoina on taas iskeny. En oo ajatellu sen tarkemmin että mistä lähtien, mut ainakin viime viikolla se jo oli. Sit kun vielä tietäis että mistä se ahistus johtuu...
Tuntuu vaan niin turhalta. Ettei miun olemisella oo mitään merkitystä. Eikä siinä oo mitään järkeekään. Oon vaan, en tee mitään, hyvä kun ees ajattelen mitään. Yritän vaan tunkee kaikki ajatukset jonnekin piiloon, etten joutuis kohtaamaan niitä eikä tartteis vaivautuu tekemään mitään. Päivällä se onnistuu ihan hyvin, voin joko kattoo telkkaria ja turruttaa ajatukset sillä, tai sit voin pelata jotain videopeliä ja uppoutuu sen maailmaan unohtaen omani kokonaan. Mut sit kun ois nukkumaanmenemisen aika, tulee ahistus, ja valvon vaan pitempään kunnes on pakko raahata ittensä sänkyyn ja yrittää nukahtaa, kun ei oo mitään hyötyy olla hereilläkään, kun ei osaa eikä pysty ajattelemaan mitään kunnolla, eikä jaksais sitä ahistuksen tunnettakaan enää.
Miun pitäis, ja ois pitäny, kaiken tän turhan jumittamisen sijaan valmistautuu ylppäreihin, lukee uskontoo, kattoo/kuunnella englannin kielisiä uutisia, laskee matikkaa... Etenkin keskittyä siihen uskontoon, että sit oisin voinu alottaa psykologian lukemisen. Mut ei, pyrin vaan olemaan ajattelematta niitä kaikkia ja sit ahistun vielä enemmän, en vielä mut sit myöhemmin, kun on kirjotusten aika, enkä osaa mitään.
Haluisin vaan kelata tän syksyn pois kokonaan, takasin kesään, ja elää tän syksyn uudelleen, tehden siitä erilaisen tekemällä oikeesti jotain. Tää aika meni niin äkkiä, liian äkkiä, en pysty käsittämään sitä.. Syyskuusta asti kaikki on tuntunu ihan vaan joltain unelta, osittain siks että on tapahtunu joitain ylikivoja juttuja vaan myös siks, ettei ylipäätään oo tapahtunu mitään. Tää tuntuu just sellaselta unelta, kun jotkut siun odotetuimmat unelmat toteutuu tai on toteumaisillaan, mut sit kohta heräätkin ja tajuat että se olikin vaan unta. Toisaalta haluisin herätä, että voisin tehä kaiken toisin, mut toisaalta...no, mie menetän kuitenkin kaiken ennemmin tai myöhemmin.
Eniten pelkään varmaan tällä hetkellä sitä, että jään ihan yksin. En vielä, vaikka oonkin jo aika yksinäinen (ollu jo oikeestaan aika pitkäänkin), vaan sit kevään kirjotusten jälkeen. Koulukaverin kanssa ei oo pidetty yhteyttä pitkään aikaan koulun ulkopuolella oikeestaan mitenkään, kahden muun kaverin/ystävän kanssa juttelen mesen ja tekstareiden kautta mikä on ihan jees, ja oon siitä ilonen, mut pelkään vaan liikaa että jotain tapahtuu ja yhteydenpito vähenee heidänkin kanssaan syystä tai toisesta. Mut joo okei ei miun taaskaan pitäny kirjottaa tälläsistä, miks eksyn joka kerta ihan eri juttuihin mistä piti alunperin selittää? .____. Ei sillä että ketään kiinnostais yhtään mikään mitä kirjotan.
Oman itteni lisäks turhalta tuntuu ens vuos. Kyllä, jauhan taas tästä samasta aiheesta: syksy 2012 - kevät 2013. En kylläkään tiedä mitä sen jälkeenkään, mut ehkä en sitä ala vielä kuitenkaan murehtimaan, tässä on tarpeeks jo muutenkin... Niin kun oon kai tänne selitelly, oon ajatellu sitä seukkarille töihin menemistä ja pitäny sitä melko varmana vaihtoehtona, mut nyt sekin on alkanu tuntumaan aika turhalta. Joo, siitä sais työkokemusta ja mahdollisesti rahaakin jne, mut oisko se kuitenkaan kivaa? Asuisin silti kotona, enkä varmaankaan tekis täällä mitään järkevää, oisin yhtä tylsistyny kun oon tähänkin asti ollu...
Joten joo asiaan: oon alkanu nyt sit taas pohtimaan sitä opintovuotta ulkomailla tai jotain vastaavaa. Pääsisin toteuttamaan yhtä miun haaveista, pääsisin pois täältä, saisin vaihtelua elämään... Mut kun ei sekään ois niin helppoo, koska 1) raha 2) pelkään vaan liikaa kaikkee. Jos en tutustuiskaan siellä kehenkään? Jos ketään ei kiinnostais miun seura eikä kenestäkään tulis miun kaveria siellä? Jos joutuisin olemaan ihan yksin koko ajan? Jos sillä aikaa miun Suomen ystävät, joita tosiaan on vaan se huimat kaks kappaletta, unohtais miut sillä aikaa? Jos miule sattuis siellä jotakin? Tuo nyt on kyllä ihan tyhmä, koska täälläkin vois sattua vaikka mitä. Mut joo, se yksinäisyys. Miks se on niin pelottava asia? Miksen oo vieläkään tottunu siihen vaikka sitä on ollu ihan alusta asti?
Tietenki siinä ulkomaille menemisessä vois olla vaikka mitä hyviäkin puolia: tutustuisin uusiin ihmisiin, saattaisin saada lisää ihania ja pitkäaikaisia ystäviä, näkisin maailmaa, oppisin englantia, saisin uusia kokemuksia... plus lukemattomat mahdollisuudet joita ei välttämättä ees osais kuvitellakaan. Miks silti se yks pelko on paljon voimakkaampi ku näitten kivempien juttujen toteuttamisenhalu? Miksen voi olla rohkeempi?
Miks miun pitää olla tällänen?
ps. jos joku jakso lukee tän kokonaan ja loppuun asti, ihmettelen todellakin.
