Miks ihmeessä sillon ku on vihdoinkin ihan oikeesti hyvä fiilis ja niin pois päin, nii miks sitten pitää aina tapahtuu/kuulla/nähdä/lukea/whatever jotain sellasta mikä masentaa ihan kokonaan? Miksei voi saada nauttia sit ihan kunnolla ja pitkään siitä hyvästä olosta? Onko siinä sit joku raja miten (pitkään) ilonen mie saan olla, ja sit ku on tulossa se sallittu raja täyteen nii pakko tapahtuu jotain mistä tunnelma laskee? D: Miksei koskaan oikeesti sais/voi olla ihan tosi ilonen ja onnellinen ja sellanen?
(c) WTL/flickr
Varmaan pisin aika millon on yhtäjaksosesti ilonen ja onnellinen, siis miule, on MN-festarit. Kaks puol päivää. Sunnuntaina kun sieltä lähtee nii alkaa fiilis laskemaan pikkuhiljaa, mut sit kun saapuu taas tutuille kotiseuduille niin alkaa kurkkua kuristamaan ja tekis mieli vaan purskahtaa itkuun. Maata Näkyvissä vaan on oikeesti niin ihana tunnelma, ja harvoin siellä mitään kamalaa sattuu (tai ei ainakaan oo vielä omaa kokemusta sellasesta), eikä sitä sit jaksa edes välittää mistään sellasista mistä yleensä varmaan olis jo taas tukehtumassa siihen itkun tunteeseen.
Siellä vaan on sydämessä koko ajan ilonen tunne, sellanen et vihdoinki voi vaan olla eikä tarvii huolehtia mistään, oikeesti iloitsee ja riemuitsee kaikesta jne. Vaikka onhan sielläkin toki hetkiä, jolloin tulee pienoinen alakuloisuus, mut se menee äkkiä ohite. On ihanaa nähä ihmisiä hymyilessä ja, ah, se perjantain messu. Ekalla kerralla oli ihan huikeeta nähä, miten paljon porukkaa siihenki oikeesti osallistu. Mut siis niin, ihanat festarit kerta kaikkiaan, ei voi olla parempia, eikä varmaan oikeesti oo mitään muuta paikkaa/tapahtumaa, ainakaan _Suomessa_, missä voi halata ihan tuntemattomia ja missä kaikki vaan tuntuu hymyilevän ja ääää mie haluun jo sinne että unohtuis kaikki arkielämän tuskat ja murheet.
(c) bahreynî/flickr
Ei taas vaan tahtois jaksaa tätä elämää, vaikka eihän tässä nyt vielä mitään, mut en silti. Tylsää. Ja vielä jos se oikeesti tapahtuu, mitä kuulin tänään, nii ei sitte kyl kesästäkään tuu mitään. Tai siis tottakai, onhan siellä silti kivaa ja näin, mutta en vaan jaksais uskoo et pystyisin ihan täysin rinnoin nauttimaan siellä tälläsen jutun jälkeen. Kun ensin odottaa ja sit jos ei sittenkään mitään. Ihan turhaa taas kaikki. Turhuuksien turhuus! (joo kuka luki raamattua...)
Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta! (Saarn. 1:2)
Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta. (Saarn. 1:8)
Ovathan hänen päivänsä pelkkää huolta ja hänen työnsä murhetta, eikä hänen mielensä saa lepoa edes yöllä. Tämäkin on turhuutta. (Saarn. 1:23)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti